Sunday, January 31, 2010

Liikuttavaa.


Katsoin tänään TV:stä klassikon vuodelta 1940. Ja minä taisin rakastua. Elokuva "Waterloo Bridge" (suom. Sumujen silta) kertoi siis balettitanssijasta ja kapteenista, jotka sattumalta tapaavat ilmahyökkäyksen aikana. He rakastuvat lumoavan illan aikana ja seuraavana päivänä menevätkin kihloihin, sillä kapteenilla ei ole paljoa aikaa enää ennen lähtöä rintamille. Hieman erikoiseltahan se saattaa kuulostaa, mutta ei sitä oikeastaan ajatellut tätä elokuvaa katsellessa, että onpas nopeaa toimintaa. Siitä liikuttui!

Tuli sitä kyyneleitä tirautettua pariinkin otteeseen tätä elokuvaa katsellessa. Enää olisi puuttunut vain nenäliinat ja suklaa. Hyvin harvinaista minulle itkeä, kun katson tämän tyyppistä elokuvaa, joka kertoo miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Tämä oli vain jotain niin täydellistä ja liikuttavaa. Ja sitä vain toivoisi löytävänsä itsekin sellaisen miehen kuin Roy.

Vaikka tässä olikin pieni varjopuoli: menin nauhoittamaan tämän mahtavan elokuvan toisen mahtavan elokuvan päälle vahingossa. "Vakka kantensa valitsee" joutui uhriksi. Surullista. Menin pieneen shokkiin, en voinut tehdä mitään tai sanoa mitään, kun näin mitä olin tehnyt. Ja nyt en löydä kyseistä elokuvaa mistään DVD:lle, sillä sen haluan nähdä vielä joskus uudestaan. Yleensä olisin päästänyt rumia sanoja suustani ja riehunut ja huutanut ja parkunut, mutta tämä järkytys oli liian suuri, etten kyennyt tekemään mitään.

Outoa.

Nyt tarvitsisin suklaata. Ja oman kapteeni Roy Croninin. Kiitos.

No comments:

Post a Comment

Polite comments make my day!

Go raibh maith agat!

Yours sincerely,
Sara Kristiina

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...